Pakettiverkon ongelmat 

Internet on edeltäjänsä ARPANETin (Yhdysvaltain Puolustusministeriön 1960-luvulla rakentama verkko, jonka toteutuksessa pyrittiin kestävyyteen sotatilanteiden varalta) tapaan pakettimallin varaan rakennettu. Pakettimallin etuina ovat yksinkertaisuus ja kyky mukautua automaattisesti ja nopeasti verkkotopologian
muutoksiin. Kun verkko laajeni 1990‐luvulla tiedeyhteisön tutkimusverkosta maailman suurimmaksi julkiseksi verkoksi pääasiassa World Wide Webin ja sen sovellusten myötä, havaittiin erinäisiä puutteita verkon perusrakenteissa.

Perinteisestä IP‐verkosta puuttuvat täysin menetelmät sovellusten tunnistamiseksi ja suorituskyvyn varmistamiseksi. Verkko kohtelee kaikkia paketteja niiden kohteesta, lähteestä tai sisällöstä riippumatta samanarvoisesti, ja täten hyvinkin erityyppiset sovellukset joutuvat kilpailemaan samoista verkkoresursseista.
Jos jossakin verkon osassa on ruuhkaa, pakettien toimitus voi viivästyä, tai ne eivät pääse lainkaan perille asti. Uudemmat interaktiiviset sovellukset ovat erittäin herkkiä siirtoviiveelle ja pakettihävikille, kun taas toisaalta perinteisemmät sovellukset, kuten tiedostojen siirto, kestävät näitä melko hyvinkin.